MINUN ÄITIYTENI

Tämä postaus on ollut pitkään luonnoksissa. Lähes joka päivä olen tätä selannut ja miettinyt, että onko tämä asia, josta haluan puhua avoimesti näin paljon. Mutta tämä, kuten kaikki muutkin postaukset kertoo mun elämästä, joten tässä tämä nyt on.

☆ ☆ ☆

Tähän postaukseen sain idean Emmin kirjoituksesta Nuorena äidiksi. Alkuperäinen idea mulla oli kirjoittaa millaista elämä olisi ilman lapsia, mutta kirjoittaessa tekstistä tuli jotain ihan muuta.


Kun aloin odottaa Oliviaa, olin juuri täyttänyt 19 vuotta ja henkisesti kakaran tasolla. Olivian isä olkoon tässä tarinassa vaikka Matti painosti aborttiin ja kaksi kertaa soitin ehkäisyneuvolaan varatakseni ajan. Lopulta kuitenkin päädyin tekemään päätöksen oman pääni mukaan, enkä ole katunut sitä päätöstä hetkeäkään.

En silloin kokenut ryyppäämisen ja tupakan polttamisen lopettamista mitenkään vaikeana. Olin rellestänyt enemmän kuin tarpeeksi, joten alkoholiton ja nikotiiniton elämä oli yllättävän helppoa ja mukavaa. En myöskään kokenut jääväni mistään paitsi.


Kun huimaus alkoi toisessa raskauskolmanneksessa, se rajoitti paljon mun menemisiä, mutta toisaalta tykkäsin olla kotona ja virkata vauvalle vilttejä ja sukkia. Välillä harmitti, kun en enää voinut käydä mun parhaan kaverin kanssa ulkona, mutta tiesin että tilanne on väliaikainen, joten pärjäsin mielestäni hyvin yksinkin.

Tammikuussa lopetin koulun ja helmikuussa pääsin töihin päiväkotiin. Siellä mun oli tarkoitus työskennellä toukokuuhun asti, jolloin alkaisi äitiysloma. Yhtenä aamuna kesken lasten aamupalan jouduin menemään leikkihuoneen sohvalle makaamaan, sillä tuntui että koko maailma pyörii ja lujaa. Toisesta ryhmästä tuli hoitaja tuomaan mulle sokeripaloja ja kyseli vointia. Pikkuhiljaa niitä pieniä alle 3-vuotiaita lapsia alkoi nousta ruokapöydästä ja tulla leikkihuoneeseen. Pari reipasta kiipesi mun päälle istumaan ja hymyili tyytyväisenä. Yksi taapersi mun viereen kirjan kanssa ja yritti katseellaan pyytää lukemaan sitä. Lopulta äitini vei munt lääkärin vastaanotolle ja siihen päättyi mun työskentely siinä päiväkodissa. Loppuraskauden vietin aikalailla sohvalla.

Huhtikuun lopulla päädyin äitiyspolille kahdeksi yöksi pitkään jatkuneen kylkikivun vuoksi. En tiedä mitä taikoja ne siellä teki, mutta niiden kahden yön aikana kipu lähti ja pysyi poissa. Kyseessä oli siis munuaisessa ja munuaisaltaassa ollut laajentuma.


Mattia ei kiinnostanut missään vaiheessa.  Se ei tullut neuvolaan mukaan eikä kysellyt miten siellä meni. Ensimmäisessä ultrassa äiti oli mun mukana, seuraavissa olin yksin. Olin yksin niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä. Matti ei tukenut mua missään vaiheessa, päinvastoin se haukkui mun ulkonäköä ja kaikkea mitä tein. Olin laiska, kun lopetin työskentelyn päiväkodissa ja tein kaiken väärin. Matti halusi mennä kanttiiniin synnytyksen ajaksi ja tullessaan seuraavana päivänä katsomaan Oliviaa, jätti hän mun auton sakkopaikalle ja pisti munt maksamaan siitä tulleen sakon, "koska se on sun auto".

Olivian syntymän jälkeen olin kuin toinen ihminen. Vaikka painoa oli yhä yli kymmenen kiloa enemmän kuin ennen raskautta, en huomannut sitä. En kokenut olevani lihava ja ruma. Olin äiti ja tyttäreni onnellisuus oli mulle tärkeintä. Matti kommentoi jatkuvasti mun muuttunutta vartaloa hyvin negatiiviseen sävyyn, joskus ihan suoraan kuvaillen kuinka kuvottavalta mun reidet näyttää. Sen vuoksi liikuin paljon ja söin vähän. Raskauskilot karisi kolmessa kuukaudessa ja seitsemän kuukautta synnytyksen jälkeen painoin 12 kiloa vähemmän, kuin ennen raskautta. Siinä vaiheessa olin jo muuttanut Olivian kanssa pois Matin luota.

Muuton jälkeen käytiin Olivian kanssa paljon ulkona. Asuttiin suuren leikkipuiston vieressä ja kävelymatkan päässä kaikesta. Käveltiin joka päivä vähintään kaksi pitkää vaunulenkkiä ja vietettiin pitkiä aikoja puistossa. En osannut edes kaivata mitään muuta. Mun vanhemmat on olleet alusta asti niin innoissaan Olivian elämässä mukana, että pääsin ulos aina kun halusin, mutta kun sitä omaa aikaa oli, se painottui lähinnä lenkkipolulle.

Matin vuoksi en ole koskaan päässyt täysillä nauttimaan äitiydestä ja siitä, että mulla on maailman ihanin tyttö. En ole vielä tähänkään päivään mennessä saanut olla rauhassa äiti mun lapselle. En saa itse päättää miten mun lapsi kasvatetaan ja se on yllättävän rankkaa.

Äidiksi tuleminen on osa mun elämää, enkä voi ajatella että olisin menettänyt hetkeäkään mun nuoruudesta sen vuoksi. En koe, että mun elämä olisi yhtään sen parempaa, jos mulla ei olisi Oliviaa ja kolmen kuukauden päästä syntyvää Nappulaa, päinvastoin. En osaa kuvitella millaista mun elämä olisi, jos olisin lapseton. Luultavasti tekisin paljon asioita, joita katuisin myöhemmin ja ryyppäisin suurimman osan rahoistani. Olen onnellinen äitinä, enkä vaihtaisi tätä mihinkään ♡