Rupesin yksi päivä miettimään erästä asiaa kontatessani kylpyhuoneen lattialla hiki... no, päästä varpaisiin. Nimittäin mies ja kotityöt. Hinkkasin koko kylpyhuoneen puhtaaksi ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen ja mietin, miksi ihmeessä minä tämän homman teen.
Tiedän, että en ole tämän asian kanssa yksin. Lapsettomillakin pariskunnilla on se yksi lapsi, joka tarvitsee enemmän huomiota kuin uhmaikäinen taapero. Kun huomiota ei heru, menee hermo. Vaatteet on hankala kuljettaa pyykikoriin asti, sillä se vaatisi muutaman metrin kävelyä. Ne on helpompi riisua keskellä lattiaa ja jättää siihen somaan pieneen myttyyn, kunnes äiti noukkii ne siitä ja pistää pesuun. Sitten suututaan, kun ei ole puhtaana yhtään hyvää paitaa ja kaikissa puhtaissa sukissa on reikä. Astiat jää siihen, missä niistä on syöty ja sitten kirotaan kun kämpässä haisee ja jogurttia on vaikea syödä, kun ei löydy puhdasta lusikkaa. "Voisiksä kulta tiskata mulle yhen pikkulusikan?".
Mutta osaa ne avuliaitakin olla. Kun iso pieni lapsi on syönyt lautasensa tyhjäksi ja jättää sen sohvapöydälle, muistutat että sen voisi ystävällisesti pistää astianpesukoneeseen. Iso pieni lapsi ymmärtää ja kertoo vievänsä, kun seuraavan kerran nousee ylös. Kuitenkin katsot sitä samaa lautasta (sekä sen viereen kertyneitä muita astioita) siinä sohvapöydällä vielä seuraavanakin päivänä ja kun oma mitta on täynnä, viet sen itse pesuun. Sillä hetkellä vierestäsi kuuluu "ainii, mä unohdin sen!" tai "hei, kyllä mä sen vien!".
Sitten sua alkaa tympiä se paskassa eläminen ja alat tekemään suursiivousta. Huomaamattasi päästät huokauksen, kun et enää jaksaisi hinkata yhtäkään tasoa puhtaaksi tai kun taas jostain nurkasta löytyy likainen sukka, kuuluu sohvalta "anna niiden olla, kyllä mä ne siivoon".
Mutta lopulta kun pääset askareeseen, joka olisi kiva tehdä kahdestaan, kuten lakanoiden vaihto, ja erehdyt pyytämään apua, tulee tympääntynyt vastaus "onk ne pakko vaihtaa nyt? Mua ei yhtään huvittais siivota". Iso pieni lapsi ei ymmärrä miksi kaikki pitää tehdä juuri nyt, eikä ensi vuonna (jolloin vastaus avunpyyntöön olisi edelleen sama). Naama väärinpäin se auttaa sua vaihtamaan lakanat ja toivoo sen jälkeen kehuja. Lastahan kuuluu kehua jokaisesta oikein tehdystä asiasta, joten tässäkin tilanteessa hymyilet kauniisti ja kiität avusta. Mieheksikin kutsuttu lapsi siirtyy takaisin nauttimaan aikaisemmasta viihdykkeestään ja miettii, mitä on tehnyt väärin saadessaan noinkin kovan rangaistuksen, sinun siirtyessäsi täyttämään pesukonetta kolmannen kerran.
Siivottuasi pari tuntia sanot, että toivoisit kodin pysyvän siistinä jatkuvasti, ettei enää tarvitsisi tehdä suursiivouksia, niin sohvan nurkasta kuuluu vastaus "eihän täällä edes oo ollu sotkusta". Siinä vaiheessa sun tekisi mieli tunkea koko tyyppi pesukoneeseen ja päätät sivuuttaa koko kommentin.
Kaveriporukalla ne sitten juttelee, kuinka muija taas nalkuttaa siivoamisesta, vaikka kämppä on ihan siisti.
Tarkoitukseni ei ole valittaa (paitsi ehkä vähän). Vaikka asia oikeasti ottaa joskus hyvin paljon päähän, niin se ei vähennä rakkautta sitä kotitöitä karkuun juoksevaa miestä kohtaan. Enkä myöskään halua yleistää. On varmasti miehiä, jotka siivoavat enemmän kuin naisensa.
Siksikään kai tästä asiasta ei voi valittaa, kun loppujen lopuksi mulla on ihana mies, joka auttaa mua korvaamattoman paljon kaikessa muussa ♥